Osa 2

Seuraavana aamuna mutsi tuli käymään. Olin saanut siivottua kämpän edes jonkinlaiseen kuntoon ja hajukin oli poissa. Mä olin kuitenkin varmaan koko kerrostalon säälittävin otus. Silmät turvoksissa, aamutakki päällä ja rööki huulessa avasin mutsille oven.

-Herrajumala, mitä sulle on tapahtunu? Ja sisällä ei sais kyllä varmaan polttaa.

-Mä oon just menossa parvekkeelle. Kahvi on loppu, mutta teetä on kai jossain.

Parvekkeella hytistessä tiesin, ettei tämä tapaaminen voi loppua hyvin. Olin jo valmiiksi niin raivoissani, eikä mutsi todellakaan hillinnyt sitä raivoa. Sen mielestä mun pitäisi olla yliopistossa, niinkuin kaikki muutkin lapset.

-Onkos se Sami töissä?

-Joo. Kai. Tai siis joo on.

-Se vaikutti hyvin reippaalta mieheltä sillon viimeks. Miten se on sut tohon kuntoon laskenu? Eihän täältä jääkaapista ees löydy mitään syötäväks kelpaavaa. Varmaan aika kauan joudut sitä töistä oottamaan ja sitten jos se samalla tuo ruokaa. Entäs jos mä kävisin tuossa lähellä kaupassa? Mitä sä tarviisit? Maitoo, kahvia, leipää. Mitä ruokaa sä oot aatellu tehä? Yks Laura sano töissä, että se oli tehny semmosta kana...

-Röökiä. Mä tarviin röökiä. Ja kahvia. Kaljaa sä tuskin ostat.

-Miks sä oot tommonen?

-Ai mimmonen?

-Keskenkasvune kakara, joka ei koskaan kasva aikuiseks.

-Miks sä tulit käymään, jos mä oon niin hirvee?

-Mä otan sitä kanaa. Mitä merkkiä sä poltat?

Seuraavat kaksi tuntia meni melkein samalla kaavalla kuin aiemminkin. Sain kuulla jumalattoman saarnan elämäni tuhoamisesta ja, että kaikki sukulaiset häpeää minua. Thanks mum.